Korpraali Seppäsen puhe kotiuttamisjuhlassa

Herra eversti, arvoisa kenttäpiispa, arvoisat kutsu- ja juhlavieraat sekä varsinkin tänään kotiutuvat palvelustoverit; sotilaspoliisit, lääkintämiehet ja erityistehtävissä palvelleet varusmiehet. Olen korpraali Seppänen ja olen saanut kunnian pitää teille pienoisen puheen ennen reserviin lähtöä, joten muistellaanpa hetki palvelusta.

Jokainen meistä varmasti muistaa ensimmäisen päivänsä, kun käveltiin kasarmin porteista sisään. Sen saman tutun portin josta hetken kuluttua kävelemme viimeistä kertaa ulos. Jännitys oli varmasti silloin jokaisella suuri ja se tiedottomuuden tunne lävähti päin näköä.

Aloimme yhdessä oppia ja tottua kasarmielämään, vaikka eihän se varmasti niin mahtavaa alkuun kuitenkaan ollut. Moni varmasti mietti mitä näissä sotilaallisuuksissa on niin tärkeää, mutta pikkuhiljaa kuitenkin alkoi ymmärtää, että kaikellahan on tarkoituksensa, mikään ei ole turhaa ja perus sotilaskoulutus sujui mallikkaasti. Näin meistä sitten tehtiinkin tärkeä osa maamme puolustusta ja turvallisuutta, jääkäreitä ja tykkimiehiä.

Tämän jälkeen pääsimme tai jouduimme koulutushaaroihimme. Tiedän, että koulutushaaravalinnat eivät kaikilla menneet omasta mielestä aivan nappiin ja haaveet kaatuivat monella. Kuitenkin uskon, että hetken kestäneen mielipahan jälkeen jokainen voi sanoa löytäneensä positiivisia kokemuksia omasta paikastaan. Toisella kertaa sama saattoi käydä aliupseerikurssivalinnoissa, mutta miehistössä ainakin on varmasti päässyt tekemään oman koulutushaaran hommia, jopa paljon enemmänkin kuin mitä johtajakoulutuksessa olisi päässyt.

Muistan itse hyvin, miten halusin olla lääkintämies ja sotilaspoliisi. Näin sainkin harvinaisen kokemuksen olla molempien porukoiden mukana, kun aselajeihimme erikoistuimme. Näin kiitänkin jokaista, jonka kanssa sain tehdä hommia.

Yhteishenkihän meillä on ollut parempaa mitä voisi kuvitellakaan, vaikka joidenkin silmissä emme muuta kuin naljaile toisillemme tai pistä painiksi aina, kun koulutus siihen antaa mahdollisuuden.

Lääkintämieskurssilla Sodankylässä meille kerrottiinkin, että loimme parhaan ryhmähengen viimeiseen kymmeneen vuoteen, eikä sotilaspoliisien kanssa mulla ole mitään toista sanottavaa. Hyvällä hengellähän me ollaan aamuisimmatkin marssit ja harjoituksen puserrettu päätökseen. Oli se sitten kaatosateessa paarien kantoa tai SPOL-kaste hyisessä mutavellissä vaatteet päällä hammasta purren ja tuhansien askelien suolla rämpimisen jälkeen. Muistorikkaina me täältä lähdetään ja itsellä ainakin just nuo vaikeimmat hetket fyysisesti ja henkisesti ovat jääneet parhaiten mieleen. Taisin jopa tokaista SPOL-kasteen jälkeen mutavellistä noustuani, että "sairaalla tavalla täähän on mun elämän paras kokemus". Harjoituksissahan taas meillä oli tietenkin ylivoima, sillä onhan meillä erittäin hyvät kouluttajat, sekä monsteria, jonka lipittämistä joka päivä harjoitettiin. Itsellä ainakin pahimpina päivinä paukku kofeiinin suositukset noin kolminkertaisesti, mutta onhan jokaisella omat paheensa, eikö vain.

Jokainen harjoitus on ollut kyllä erilainen toisiinsa verrattuna. Toiset aamuisempia tietysti kuin toiset. Jokaisesta on kuitenkin selvitty ja yhdessä tekeminen on jäänyt vahvasti mieleen. Erityisin harjoitus minun mielestäni oli PAPU, lääkintämiesten ja sotilaspoliisien yhteinen loppusota. Siellähän olimme omana joukkona, mutta samalla samana joukkona. Silloin kun sotilaspoliisit tuttuun tapaansa hajotti itsensä kiinniotto, tuhoamis- ja kuljetuksensuojaus tehtävillä lääkintämiehet parsivat miehet ja naiset kasaan. Minä taas toimin välikätenä siinä kaikessa. Saatoin myös joutua herättämään keskellä yötä koko ensihoitojoukkueen evakuoimaan ja hoitamaan potilaita. Tästä te ette vaikuttanut olleen hirveen kiitollisia. Siellä jokainen osoitti, että jotain muutakin koulutusviikoilta on jäänyt päähän kuin sotkussa istuskelu. Jokaista muutakin harjoitusta on myös pakko kehua, joissa on ollut paljon meininkiä, räiskettä ja helikopterilentoja, jäihän meille erikoisjoukotkin kakkoseksi.

On myös hieno muistaa, miten eri yksiköidenkin välillä on ollut yhdistäviä tekijöitä kasarmilla. Toisin kuin monessa muussa paikassa meillä on ollut suhteellisen pieni varuskunta missä aika lailla kaikki vähintäänkin tunnistaa toistensa kasvot. Silti kun meidät isketään samaan harjoitukseen, yhdessä tekeminen alkaa saman tien. Tärkeinpähän jokaisella on ollut omat tehtävänsä, joista jokaista tarvitaan, eikä nuo rajoitu todellakaan vain oman yksikön sisäpuolelle, vaikka tervettä kilpailua meidän välillä olisikin.

Erityistä tehtävää tekevät eli te JTK-someagentit, tietojärjestelmäasentajat, viestintävarusmiehet ja virtuaalikoulutustukihenkilöt nimenomaan mahdollistivat meille varsinkin kasarminsisäisiä aktiviteetteja ja onhan teillä monia muitakin tärkeitä tehtäviä, jotka toivat iloa ja helpotusta kasarmielämään. Te olette tehneet korvaamatonta työtä, joten kiitos kaikille yhteistyöstä viimeisen 9 kk aikana.
Loppuun nyt sanonkin; nautitaanhan reservistä, se ollaan ansaittu. Mutta tärkeimpänä, POHJOINEN PITÄÄ! Kiitos.