Ratsuväki – myyttinen aselaji
Uudenmaan rakuunarykmentin eli URR:n vuosipäivää vietetään Lappeenrannassa 20. helmikuuta. Tänä vuonna Maasotakoulu vaalii URR:n ja rakuunoiden perinteitä tavalliseen tapaan laskemalla seppeleitä muistomerkeille Lappeenrannassa, rakuunoiden kaupungissa yhdessä Rakuunakilta ry:n kanssa. Lisäksi julkaisemme tämän artikkelin ratsuväen historiasta. Artikkelin on kirjoittanut Rajamuseon museomestari Jani Loijas, joka myös kokosi Ratsuväkimuseon uusitun näyttelyn.
Ratsuväki on sammunut aselaji, jonka perinteitä vaalitaan vielä voimallisesti. Tehdään lyhyt yleiskatsaus Suomen ratsuväen vaiherikkaaseen ja merkittävään historiaan.
Ensimmäiset ratsujoukot
Ratsumiehiä palveli Ruotsin kuningasta jo keskiajalla, mutta yhtenäisestä suomalaisesta ratsuväes-tä ei voida puhua ennen vuotta 1555. Tuolloin kuningas Kustaa Vaasan määräyksestä Suomesta varustettiin 240 miehen vahvuinen ratsulippue Venäjän vastaiselle sotaretkelle. Lippuetta johti ratsumestarin tittelillä Hämeessä syntynyt Nils Boije. Sotaretki ei ollut menestyksellinen, mutta jälkikäteen tarkasteltuna historiallinen. Merkittävää oli myös Kustaa Vaasan päätös talonpoikaises-ta ratsupalveluksesta, sillä muualla Euroopassa ratsupalvelus oli lähes poikkeuksetta vain aatelis-ton oikeus.
Kuvassa vuosina 1523–1560 Ruotsia hallinneen Kustaa Vaasan haarniska. Haarniska valmistettiin todennäköisesti Saksan Nürnbergissä. Kokohaarniskat olivat kalliita ja vain varakkaimmilla ylimyksillä oli varaa sellaiseen. Kuva: Livrustkammaren.
Suomalaislippueiden määrä kasvoi viiteen ja miesluku noin tuhanteen Pitkäksi vihaksi (1570–95) kutsutun Ruotsin-Venäjän-sodan aikana. Ratsujoukkojen aseistus ja varustus oli hyvin sekalaista. Täysvarusteisia, eli haarniskaan puettuja kyrassieereja oli alle puolet miehistä, sillä kokohaarniska oli erittäin kallis hankinta. Tuliaseiden käyttö yleistyi vuosisadan loppua kohden. Varakkaamman ratsutalonpoikaiston kehittyminen lisäsi suomalaisten talonpoikien sisäistä luokkaeroa ja vaikutti Nuijasodan (1596–1597) syntymiseen. Suomalainen ratsuväki oli kukistamassa verisesti kapinaan noussutta talonpoikaistoa.
Ratsumiehet sitoutuivat palvelemaan kuningasta vannomalla uskollisuudenvalan. Vala vannottiin kornetiksi kutsutun lipun äärellä ja jokaisella lippueella oli oma kornettinsa. Ajan sodankäynnissä lipun merkitys oli valtava ja jokainen taistelussa viholliselta ryöstetty lippu oma voitonmerkkinsä.
Hakkapeliittojen aika
Ruotsin ratsuväen lukuisat heikkoudet ilmenivät viimeistään Puola-Liettualle Kirkholmissa vuonna 1605 kärsityssä murskatappiossa. Suomalaista ratsuväkeä mukana oli vajaat 600 miestä, joista neljäsosa kaatui. Vuosisadan alussa puolalaista ratsuväkeä pidettiin Euroopan parhaana. Ruotsin ratsuväki otti merkittäviä kehitysaskeleita Venäjän ja Puolan vastaisten sotien aikana seuraavan neljännesvuosisadan aikana.
Kuvassa Pieter Snayersin aikalaismaalaus kuvaa Ruotsin ja Puola-Liettuan välistä, Liivinmaan herruudesta käytyä Kirkholmin taistelua Väinäjoen rannalla nykyisessä Latviassa vuonna 1605. Lukumäärältään vähäisempi Puola-Liettuan armeija aiheutti ruotsalaisille täydellisen tappion. Kuva: Pieter Snayers, Battle of Kircholm, 1605.
Suomalaisen ratsuväen virstanpylväänä pidetään Puolaa vastaan käytyä Wallhofin taistelua vuonna 1626. Kevyesti suojattu suomalaisratsuväki pienine suomenhevosineen ratkaisi taistelun käyttämäl-lä puolalaisilta omaksuttua ja paranneltua taktiikkaa – tulen, liikkeen ja miekan yhdistelmää, jossa hevonen toimi hyökkäysvälineenä. Myöhempi historiankirjoitus nimesi nämä kuningas Kustaa Aa-dolfin arvostamat karaistuneet suomalaiset ratsumiehet hakkapeliitoiksi. Hakkapeliittojen isku oli tehokas nimenomaan silloin, kun joukko hyökkäsi kurinalaisesti tiiviinä ryhmänä.
Kuvassa Suomalainen 30-vuotisen sodan ratsumies, hakkapeliitta. Aseistuksena hakkapeliitat käyttivät miekkaa ja pistoolia, usein myös puukkoa. Hakkapeliitta oli kokohaarniskan sijaan suojattu vain osittain. Hakkapeliittojen tehokkuus perustui aggressiiviseen, yhdessä rintamassa tehtyyn hyök-käykseen ja lähitaisteluun. Kerrotaan, että ”Hakkaa päälle”-sotahuuto sai alkunsa Wallhofissa 1626. Kuva: URR:n säätiö, tekijä: Soini Talaskivi (1947).
Suurvallaksi hamuava Ruotsi liittyi vuonna 1630 yleiseurooppalaiseen Kolmikymmenvuotiseen so-taan (1618–1648) Saksassa. Ruotsille voitokas Breitenfeldin taistelu vuonna 1631 oli Euroopan suu-rin kenttätaistelu sataan vuoteen ja hakkapeliitat oli ryhmitetty armeijan kunniapaikalle, muodos-telman oikealle sivustalle. Breitenfeld jäi elämään myyttisenä hakkapeliittojen voimannäyttönä, mutta Suomen ratsuväelle vieläkin merkittävämpi saavutus oli voitto Wittstockissa vuonna 1636.
Kuvassa Wittstockin taistelu 1636. Hakkapeliitat pelastivat väsyneen ruotsalaisarmeijan sodan jatkumisen kannalta ratkaisevassa taistelussa. Kuva: Rijksmuseum, Amsterdam, tekijä: Caspar Luyken (1698).
Wittstockissa Ruotsilla oli aseissa 15 000 miestä vastustajan 20 000 miestä vastaan. Suomen ratsu-väen näkökulmasta taistelu oli merkittävä, koska hakkapeliittoja oli mukana ennätyksellisen paljon, yhteensä 1550 miestä. Suomalaisen ratsuväkikomentajan Torsten Stålhandsken alaisuudessa ar-meijan vasemmalla sivustalla oli 550 Uudenmaan läänin ratsumiestä ja oikealla sivustalla Turun läänin tuhatlukuinen ratsuväki. Hakkapeliitoilla oli myös erittäin tärkeä rooli taistelussa. Stålhandsken ratsumiehet pelastivat koko Ruotsin armeijan ja mahdollistivat sotaretken jatkumi-sen. Lisäksi Wittstock on merkittävä siksikin, että hakkapeliitat kokivat taistelussa poikkeuksellisen suuret tappiot, suuremmat kuin missään muussa 30-vuotisen sodan yhteenotossa. Turun ja Porin läänin tuhatlukuisesta ratsumiesjoukosta vain 400 selvisi hengissä.
Torsten Stålhandske (1593–1644, kuvassa) oli Porvoossa varttunut aatelismies, joka johti Suo-men ratsuväkeä vuosina 1632–1644. Stålhandskesta kerrottiin tarinaa, jonka mukaan hän tervehti vangittuja upseereita niin tiukalla kädenpuristuksella, että veri tirskui käteltävän kynsien alta. Stålhandske kutsui sitä ”rehelliseksi ruotsalaiseksi kädenpuristukseksi”. Kuva: Ratsuväkimuseo.
1630-luvulla ratsulippueet jäivät historiaan armeijan siirtyessä komppania-, rykmentti- ja prikaati-jakoon. Suomeen perustettiin Turun läänin, Uudenmaan ja Hämeen läänin sekä Viipurin läänin ratsuväkirykmentit. Suomalaiset ratsumiehet saivat 1640-luvulla rinnalleen rakuunoita. Heitä vär-vättiin aluksi Suomen rajavartioinnin tarpeisiin ja myöhemmin sotiin. Rakuunat erosivat ratsumie-histä siinä, että he liikkuivat ratsain, mutta taistelivat jalkaisin.
Rakuunoiden merkitys kasvaa
Ratsuväki sai ensimmäisen yhtenäisen asepuvun vasta vuonna 1689. Rakuunoiden merkitys sota-joukoissa oli kasvanut ja sen nähtiin olevan kevyttä ratsuväkeä. Myös aseistus kehittyi ja pistoolin ohella käytettiin muskettia pienempää ratsupyssyä, karbiinia. Ruotsin ratsuväen taktiikka perustui 1700-luvun alussa edelleen hakkapeliittojen aikaiseen aggressiiviseen hyökkäykseen ja lähitaiste-luun miekoin ja tuliasein.
Kuvassa 1700-luvun alun karoliiniunivormuinen rakuuna hevosellaan. Univormu oli käytössä 1700-luvun jälkipuolelle saakka. Aseistukseen kuului myös pistoolia jykevämpi ratsuväkiase eli karbiini. Kuva: Armemuseum, tekijä: Einar von Strokirch.
Ruotsi oli vuosina 1700–1721 Suureksi Pohjan sodaksi kutsutussa suursodassa, jonka seurauksena se menetti alueitaan sekä suurvalta-asemansa Venäjälle. Ratkaisevassa Pultavan suurtaistelussa vuonna 1709 suomalaista ratsuväkeä oli mukana 1500–2000 miestä kaikista maakunnallisista ryk-menteistä. Rauhan tultua Suomen ratsuväkeä uudistettiin muuttamalla kaikki ratsurykmentit ra-kuunarykmenteiksi.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsi lähti kaikin puolin heikosti sujuneeseen revanssisotaan Venäjää vastaan, jonka seurauksena se menetti lisää alueitaan Venäjälle. Kesällä 1741 käyty Lap-peenrannan taistelu nosti pienen rajakaupungin maailmankartalle ensimmäistä kertaa. Taistelussa Ruotsin joukoissa palveli noin 600 Karjalan rakuunaa, mutta hekään eivät voineet estää Venäjän voittoa ja Linnoituksen tuhoamista.
Lappeenrannan taistelun (1741) tärkeimpiä vaiheita kuvaava saksankielinen karttakuva. Venäjän voittoon päättynyt taistelu nosti pienen rajakaupungin ensimmäistä kertaa maailmankartalle, kun julistukset ja tiedonannot taistelusta levisivät painotuotteina Euroopassa. Kuva: Lundin yliopiston kirjasto.
Ratsuväki lakkautetaan
Muutokset sodankäynnissä vähensivät ratsuväen kokonaismerkitystä 1700-luvun jälkipuolella eikä rakuunoiden merkitys sotatoimissa ollut yhtä ratkaiseva kuin aiemmin. Kuningas Kustaa III:n aloit-tamassa Venäjän sodassa (1788–1790) suomalaiset rakuunat taistelivat jopa laivastossa merimie-hinä Ruotsinsalmen ja Viipurinlahden suurissa meritaisteluissa.
Kuvassa Uudenmaan rakuunat kuningas Kustaa III:n puku-uudistuksen jälkeisessä m/1779-univormussa. Vasemmalla upseeri ja oikealla rakuuna. Miekat olivat vaihtuneet sapeliin sekä m/1778 rakuunamuskettiin. Kuva: New York Public Library.
Kun Suomen sota syttyi vuonna 1808, jäljelle jääneissä Uudenmaan rakuunarykmentissä ja Karja-lan rakuunajoukossa palveli vajaat 1000 suomalaista rakuunaa. Hävityn sodan jälkeen Suomi liitet-tiin lopullisesti Venäjään ja rauhanehdot määräsivät ratsuväen lakkautettavaksi muun sotaväen ohella. Seuraavat 80 vuotta ratsuväkeen halajavat joutuivat hakeutumaan Venäjän armeijaan. Maineikkain tsaarinarmeijassa palvellut suomalainen ratsuväenupseeri on epäilemättä C.G.E. Mannerheim.
Suomen Rakuunarykmentti
Venäjällä siirryttiin 1880-luvulla eurooppalaisen mallin mukaiseen yleiseen asevelvollisuuteen. Sen seurauksena Suomi sai ratsuväen, kun Lappeenrantaan perustettiin vuonna 1889 Suomen Rakuu-narykmentti. Se sijoitettiin Lappeenrantaan, sillä kaupunki sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien varrella. Lisäksi venäläisen ja suomalaisen sotaväen aiemmin käyttämä leirikenttä nähtiin ratsuväelle oival-lisena harjoitusalueena.
Suomen Rakuunarykmentille rakennettiin nykyisin Rakuunamäkenä tunnettu varuskunta-alue. Ra-kuunarykmentin kuuden eskadroonan miehistövahvuus oli 830 rakuunaa ja aliupseeria sekä 40 upseeria. Opetuskielinä käytettiin suomea ja ruotsia, mutta komentokieli oli venäjä. Suomen Ra-kuunarykmentti ei koskaan osallistunut sotatoimiin ennen sortokauden venäläistämistoimista seu-rannutta hajottamistaan vuonna 1901.
Kuvassa Suomen Rakuunarykmentin kornetti Karl Gaston Ahrenberg studiokuvassa 1890-luvulla. Ratsuväessä käytetty sotilasarvo vastasi jalkaväessä vänrikkiä. Ahrenbergistä tuli vuonna 1918 uudelleenperustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin ensimmäinen komentaja. Kuva: Ratsu-väkimuseo, kuvaaja: Daniel Nyblin.
Itsenäisen Suomen ratsuväki
Ratsuväki syntyi uudelleen keskelle sisällissodan myllerrystä. Aiemmin Järjestyslipustona tunnettu, alkujaan ratsupoliisikoulutukseen muodostettu yksikkö liitettiin valkoiseen armeijaan 27.2.1918 perinteikkäällä Uudenmaan Rakuunarykmentin (URR) nimellä. Itsenäisen Suomen nuoressa ratsu-väessä suuren roolin saivat Saksasta samaan aikaan saapuneet ratsujääkärit, jotka sijoitettiin URR:n ja etenkin Joensuussa sodan aikana perustetun Karjalan Ratsujääkärirykmentin päällystöön. Vuonna 1920 ratsuväkeä oli kolme joukko-osastoa: Uudenmaan Rakuunarykmentti Helsingissä, Hämeen Ratsurykmentti (HRR) Hämeenlinnassa ja Karjalan Ratsujääkärirykmentti (KRjR) Viipurissa.
Kuvassa Karjalan Ratsujääkärirykmentin varusmies Ilmari Kettunen hevosineen vuosina 1919-1920. Kuva: Ratsuväkimuseo.
Luurankotakit ja hurmahousut
Organisaatiomuutos yhtenäisti kotimaisen ratsuväen ja toi sen takaisin Lappeenrantaan vuonna 1921, jolloin Rakuunamäelle muodostettiin Ratsuväkiprikaati. URR ja HRR siirrettiin sen alaisuu-teen ja KRjR lakkautettiin. Rakuunamäki oli 1920- ja 30-luvuilla vilkas sotilasalue, jossa oli yli tuhat hevosta. Rakuunoiden ja ratsumiesten välillä oli jatkuvaa kilpailua paremmuudesta aselajiylpeyden ollessa korkea.
Ilmakuva Rakuunamäestä 1920-luvulla. Kuva: Ratsuväkimuseo.
Ratsuväkiprikaatin aikakaudella rykmentit käyttivät näyttävää, m/22-mallista univormua. Lap-peenrannan katukuvaan iskostuikin näkymä ratsusotilaasta harmaine luurankotakkeineen ja punai-sine hurmahousuineen. Ratsuväkiprikaatia modernisoitiin ja 1930-luvun lopulla siihen oli liitetty myös muualla sijaitsevia yksiköitä. Ennen Talvisotaa prikaatin miesvahvuus Lappeenrannassa oli noin 1 500, ja kokonaisuudessaan 4 500 miestä.
Kuvassa ratsusotilas hoplaa hevosellaan. Rakuunat ja ratsumiehet halusivat usein ikuistaa itsensä näyttä-vään valokuvaan, jossa hevonen on kohonnut takajaloilleen eli hoplaamaan. Kuva: Ratsuväkimuseo.
Sotavuodet
Talvisodassa ratsuväen tehtävä oli aluksi toimia suojajoukkoina ja viivyttää vihollista Karjalan Kan-naksella. Helmikuun alussa 1940 ratsurykmentit jalkautettiin ja muutettiin taisteluosastoiksi Lap-peenrannassa. Hiihtoratsuväkirykmentit siirrettiin rautateitse Laatokan Karjalaan, jossa ne osallis-tuivat voitokkaisiin mottitaisteluihin Vorojenkivellä ja Itä-Lemetissä. Maaliskuun alussa Ratsuväki-prikaati käskettiin Viipurinlahdelle, jossa se oli sodan loppuun saakka. Välirauhan aikana ylipäällik-kö Mannerheimin ratsuväkimyönteisyys säilytti Suomessa kritiikkiä saaneen ratsuväen, jonka kou-lutusta osa armeijan johdosta piti sodankäyntiin nähden vanhanaikaisena.
Kuvassa Hämeen Ratsurykmentin miehiä ratsain ja hiihtäen Itä-Karjalan Velikaja Nivassa 15.3.1942. SA-kuva, kuvaaja: Heikki Roivainen.
Jatkosotaan ratsuväki lähti Ilomantsista hevosten selässä. Hevoset olivat korvaamattomia, toisin kuin aseistukseen kuulunut miekka, jonka moni sotilas hylkäsi tarpeettomana matkan varrelle. Rat-suväkiprikaati eteni Itä-Karjalan Äänisniemelle, jossa se oli sijoitettuna marraskuusta 1941 tammi-kuuhun 1943. Sen jälkeen ratsuväkirykmentit luopuivat jälleen hevosistaan ja keväällä rykmentit sijoitettiin Lempaalaan Inkerinmaalla. Venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 Rat-suväkiprikaati komennettiin VT-puolustuslinjalle Kannaksella.
Kuvassa hevosen hoitoa hevosten sidontapaikassa 24.8.1942. SA-kuva, kuvaaja: E. Nurmi.
Raskaan vetäytymisvaiheen jälkeen prikaati siirrettiin puolustamaan Viipurinlahden saaria venä-läisten yrittäessä iskeä suomalaisten selustaan. Ratsuväkiprikaatin sotataival alkoi ja päättyi Ilo-mantsissa, jonne se sai käskyn siirtyä heinäkuun 24. päivänä 1944. Ratsuväki taisteli osana kenraa-limajuri Erkki Raappanan komentamaa Ryhmä Raappanaa. URR ja HRR pystyivät toiminnallaan pysäyttämään vihollisen etenemisen. Vanhentuneeksi haukutun aselajin joukot antoivat merkittä-vän panoksen sodan kulkuun.
Valmiiksi, ratsailta!
URR jalkautettiin lopullisesti Rakuunamäellä 1.3.1947 eversti Adolf Ehrnroothin käskyllä: ”Valmiiksi, ratsailta!”. HRR oli luopunut hevosistaan jo vuonna 1944. Se oli myös kertaalleen lakkautettu, perustettu uudelleen ja siirretty Lahden Hennalaan. Aselajin tarina ei päättynyt jalkauttamiseen, mutta rakuunoiden koulutus rinnastui entistä vahvemmin jalkaväen koulutukseen ja siitä katosivat ratsuväen perinteiset ominaispiirteet, näkyvimpinä miekka ja hevonen. Ratsuväki siirtyi käyttä-mään polkupyöriä, joka oli kova pala joillekin vanhemmille upseereille. Aselajihengen luomisen pääpaino oli nyt vuosisataisten ratsuväkiperinteiden korostamisessa. Sodanjälkeinen ratsuväki käytti mielellään Mannerheimin sananpartta: ”Ratsain taikka jalan, kunniamme on sama”.
Sotien jälkeen rakuunat siirtyivät hevosilta polkupyörille. Kuva: Ratsuväkimuseo.
URR tunnettiin vuodesta 1957 lähtien Uudenmaan Rakuunapataljoonana ja HRR Hämeen Ratsu-jääkäripataljoonana. Tulevina vuosikymmeninä ne kunnostautuivat etenkin sotilasurheilun saralla. Vuoden 1989 lopussa Uudenmaan Rakuunapataljoona lakkautettiin itsenäisenä joukko-osastona ja liitettiin Savon Prikaatiin. Ennen muutosta Rakuunapataljoonassa palveli noin 600 rakuunaa kuu-dessa eskadroonassa. Lappeenrantaan jäi Maanpuolustusopiston eli myöhemmän Maasotakoulun alaisuudessa kaksi rakuunaeskadroonaa ja rakuunasoittokunta komentajineen. Toinen eskadroonis-ta lakkautettiin ja varusmieskoulutus loppui. Sitä jatkettiin vuonna 2007.
Kuvassa varusmieskoulutusta Uudenmaan Rakuunapataljoonassa 1970-80-lukujen vaihteessa. Kuva: Sota-museo, kuvaaja Matti Kaltokari.
Hämeen Ratsujääkäripataljoona lakkautettiin Hämeen Rykmentin myötä vuoden 2014 lopussa. Lappeenrannassa rakuunoiden koulutus päättyi virallisesti 15.12.2016, jolloin viimeiseksi jäänyt 26:n hengen varusmieserä kotiutettiin. Rakuunasoittokunta on edelleen näkyvästi esillä ja esiintyy legendaarisissa m/22-univormuissa.
Ratsuväkimuseo
Ratsuväen perinteitä vaalii Lappeenrannan Linnoituksessa toimiva Ratsuväkimuseo. Se avattiin jo vuonna 1973 Lappeenrannan kaupungin, Uudenmaan Rakuunapataljoonan sekä ratsuväen perin-neyhdistysten yhteistoiminnan tuloksena. Lappeenrannan valikoituminen Ratsuväkimuseon sijainti-paikaksi tuntuu luonnolliselta kaupungin ratsuväkeen liittyvän historian tuntien. Hallinnollisesti museo on osa Lappeenrannan museoita eikä kuulu Puolustusvoimien tai Sotamuseon organisaa-tioon. Museon näyttelytilat sijaitsevat kaupungin vanhimmassa, tiettävästi jo vuonna 1772 venä-läisten vartiotuvaksi valmistuneessa rakennuksessa. Uudistin näyttelyn vuosina 2017–2019, kun rakennus oli peruskorjauksessa. Nykyinen näyttely ”Hakkapeliitoista hurmahousuihin” on auki myös talviaikaan.
Ratsuväkimuseo:
• Sijaitsee Lappeenrannan Linnoituksessa osoitteessa Kristiinankatu 2.
• Avoinna kesäisin päivittäin klo 11-17, talvisin ke-la klo 11-17.
• On osa Lappeenrannan museoita.
• Museokortilla ilmaiseksi.
• Pysyvän näyttelyn ”Hakkapeliitoista hurmahousuihin” on laatinut museomestari Jani Loijas.
Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin lyhennettynä Maasotakoulun joukko-osastolehdessä Maasoturi (nro 2/2020), joka ilmeistyi 6.12.2020.