Yhtenäinen parvi murtaa kovankin tuulen

Propellien pauhun säestämänä lentokone rullaa kiitorataa kohti. Se pysähtyy, sisällä hyppääjät nojautuvat kohti keulaa ja hetken päästä kone ampaisee kiihdytykseen.

Renkaat nousevat ylös maan pinnasta ja lentoonlähtölaulu alkaa. Laulu lievittää jännitystä sekä yhdistää varusmiehet jopa hiukan pelottavanakin hetkenä.

Ikkunasta säkenöivä auringonnousu kruunaa koko harjoituksen. Tulee käsky: “Laulu seis!” Kaikki koneessa ymmärtävät, mitä seuraa. Viimeistään nyt jokainen alkaa tuntea jännitystä sisällään. Katseet suuntautuvat kavereihin, joilla tuima ilme valtaa kasvot. Pienin elein taistelijat tsemppaavat toisiaan. 

Ilmavoimien C-295M kuljetuskoneen takaosassa ovi aukeaa ja meteli kasvaa. Jokainen tuntee imun, joka ulkoa tulee. Valo vaihtuu vihreään, ja miehet kiiruhtavat yksi kerrallaan ovesta ulos. Toiminta koneesta poistuessa on jo automatisoitunut, ja kaikki löytävät vaistonvaraisesti oikean uloshyppyasennon, juuri kuten on koulutettu. 

Hyppy. 

Seuraava huomio on lähes täydellinen hiljaisuus.

Myyttinen HKK

Hyppykoulutuskausi eli HKK oli huulillamme heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikki olivat kuulleet huhuja myyttisestä kuukaudesta, jonka jotkut kertoivat olleen elämänsä rankin. Jopa kouluttajat varoittivat etukäteen HKK:n rankkuudesta. Silti odotimme sen alkamista, jotta pääsisimme kokemaan laskuvarjohypyn adrenaliinin ja laittamaan päähämme viininpunaisen baretin, jonka ensimmäisestä sotilaslaskuvarjohypystä ansaitsee.

Jaetut muistot sitovat eri-ikäisiä punabaretteja yhteen.

Hyppykoulutus Utissa on pysynyt lähes samanlaisena vuosien saatossa. Monet uusista alokkaista olivat kuulleet tarinoita hyppykoulutuksesta vanhemmilta sisaruksiltaan ja jotkut jopa vanhemmiltaan. Kertomukset loputtomasta kärsimyksestä saattoivat joillakin tulla jo ennen palveluksen alkua toisesta korvasta ulos, mutta kun saman pääsi kokemaan itse, alkoi arvostus vanhempien ikäluokkien sotureita kohtaan nousta huomattavasti. 

Jaetut muistot sitovat eri-ikäisiä punabaretteja yhteen. Hyppääminen ja sen vaatima kova harjoittelu ovat täysin uniikkeja kokemuksia.

Mutta eipä mennä asioiden edelle.

“Lämmittelyä”

HKK:lla jokainen päivä alkoi tismalleen samalla tavalla. Kokoonnuimme kolmiriviin urheilukentälle odottamaan. Pian takaa alkoi kuulua voimistuvaa töminää ja vakavailmeiset kouluttajat juoksivat eteemme. Siirryimme tarkastusriviin, jossa taistelijoiden ulkoinen olemus käytiin läpi ja puutteista annettiin välitön palaute.

Seurasi lämmittelyä. Lähdimme rinkat selässä juoksemaan kouluttajien perässä, pysähdyimme punnertamaan tai kyykkäämään ja kiersimme hiekkarinnettä. Välillä mukana oli myös tukkeja. Toisinaan emme juosseet, vaan suoritimme esimerkiksi yleisliikkeitä kouluttajan perässä - kerran yli 150. Tervetullutta vaihtelua tähän äärirajojen hätyyttelyyn toivat tupakisat. Niissä voitontahto motivoi jatkamaan vielä kauan voimien loppumisen jälkeen. Eräs ikimuistoisimpia kilpailuja oli ”run or die”. Lähdimme tuvittain juoksemaan urheilukenttää ympäri 100 metrin välimatkoilla ja jatkoimme, kunnes oma tupa saavutti edellä juoksevan. Se saattoi loppua kierrokseen. Tai sitten ei.

Voitontahto motivoi jatkamaan vielä kauan voimien loppumisen jälkeen

Lämmittely toistui neljä kertaa päivässä: aina ennen ja jälkeen hyppykoulutuksen. Tarkoituksena oli kasvattaa fyysistä ja henkistä kestävyyttämme rankkoja hyppyoperaatioita varten. Muutaman viikon aikana tulikin käytettyä voimavarat useaan kertaan loppuun. Joka ikinen päivä toistuva rasitus kaiversi mieltä. Varmasti moni olisi jättänyt leikin kesken ilman selkeänä edessä loistavaa päämäärää: laskuvarjohyppyä ja punabarettia. Tärkeintä oli kuitenkin kavereiden tuki.

Kaveria ei jätetä

Itse laskuvarjohyppy on pääasiassa yksilösuoritus, mutta toiminta sitä ennen ja sen jälkeen vaatii saumatonta yhteistyötä. Varjot tarkastetaan ennen hyppäämistä kaikilta ja hyppääjien pitää pystyä siirtymään turvallisesti pois hyppykentältä ennen vihollisen saapumista. Niinpä yhteistyötä harjoitellaan paljon myös HKK:lla, etenkin juuri alku- ja loppulämmittelyjen yhteydessä.

Tärkeintä on sisäistää, että kaveria ei ikinä jätetä. Kun juoksimme rinkat selässä kolmijonossa, kiersimme samaa mäkeä niin kauan, kunnes kaikki pysyivät samassa tahdissa kouluttajan perässä. Jos joku ei jaksanut, muut ottivat kantoon ensin hänen aseensa, sitten rinkan ja lopulta kaverin itsensä. Kerran yksi meistä loukkasi alamäessä nilkkansa ja jouduimme kantamaan hänet varusteineen yksikköön lepäämään, tietysti juosten. Kun haavoittunut oli turvassa, jatkoimme matkaa.

Kukaan ei ollut maalissa ennen kuin kaikki olivat ylittäneet viivan.

Välillä heikoimman lenkin ehdoilla meneminen ärsytti suuresti. Jos joku ei jaksanut, piti muiden tehdä kovemmin töitä. Tupakisoissa huonompikuntoinen tupalainen saattoi evätä kaikki mahdollisuudet voittoon. Moni meistä sortui vihaiseen huuteluun muille. Itse väsyneenä oli vaikea katsoa toisen jäävän jälkeen, kun panoksena oli lämmittelyjen loppuminen tai kilpailun voitto. 

Kouluttajat sanoivat usein suoraan, että heidän tavoitteenaan oli rikkoa yhteishenkemme, mitä vastaan meidän tuli taistella. Onneksi opimme nopeasti, ettei hyppykoulutus tai laskuvarjohyppy suorituksena ole yksilölaji. Tavoitteena on siirtää koko joukko turvallisesti tehtäväalueelle, eikä yksittäinen taistelija hyödy nopeasta toiminnastaan mitenkään, jos kaverit eivät seuraa perässä. Niinpä mekin siirryimme juoksujonon keulalta aina perälle työntämään hitaampia, kun tarve tuli. Kukaan ei ollut maalissa ennen kuin kaikki olivat ylittäneet viivan.

Kaverin rinkan kantaminen verotti lihaksia mutta kevensi mieltä.

Komppanian yhteishenki kasvoi huomattavasti yhteisien kärsimyksen myötä. Vieläkin tärkeämpää oli, että todella sisäistimme oman mottomme: ”leave no one behind”. Opimme ajattelemaan joukkona, välittämättä omasta kärsimyksestä ja ylpeydestä. 

Lopulta muiden auttaminen toimikin suurena motivaation lähteenä. Kaverin rinkan kantaminen verotti lihaksia mutta kevensi mieltä. Tunsimme itsemme tärkeiksi ja osaksi jotakin suurempaa. Myös ensimmäisessä laskuvarjohypyssä vierellä olevat toverit auttoivat eteenpäin jännityksestä huolimatta. Mitä hullua teemmekin, teemme sen yhdessä!

Toistoa, toistoa

Koulutuksen aikana hyppysuoritus käytiin läpi useaan otteeseen. Tarkemmin syvennyttiin etenkin valjaiden pukemiseen, maahantulokierrähdykseen sekä uloshyppyyn, jota harjoiteltiin hyppäämällä hyppykoulutustornista vaijerin varaan. Tekniikan tuli olla hallussa jokaisella osa-alueella. Kouluttajat korostivat useaan otteeseen, että toistoja tarvittiin niin paljon, että osaisimme hypätä joukkojenpudotusvarjolla vaikka unissamme. 

Kun vihdoin pääsimme asiaan, unohtuivat kaikki harjoittelun aikana koetut haasteet silmän räpäyksessä. Tunne ensimmäisen hypyn jälkeen oli surrealistinen. Jälkikäteen ilmalennosta ei muistanut paljoa ja koko tilanne oli ohi ennen kuin sitä ehti kunnolla ajatellakaan. Ensimmäisessä hypyssä kaikilla ei ehtinyt edes jännitys hiipiä mieleen kaiken euforian ja adrenaliinin lomasta. Monet sanoivat toisen hypyn olleen kaikista jännittävin, sillä silloin tilanne ei ollut enää uusi, ja hypystä tuli suoriutua teknisesti paremmin kuin ensimmäisestä. 

Kaksi ensimmäistä sotilaslaskuvarjohyppyä suoritettiin aseen kanssa päiväaikaan. Jo kolmannesta hypystä eteenpäin rupesivat olosuhteet kovenemaan ja taakka kasvamaan. Kattava koulutus sekä lukemattomat toistot kuitenkin valmistivat meidät jatkuvasti suurempiin haasteisiin. Toiminta ilmassa ja lentokoneessa oli harjoittelun ansiosta lähes automaattista, eikä turhalle ajattelulle olisi aikaa löytynytkään. 

Toisin kuin siviilihypyissä yleensä, sotilashypyn tarkoituksena on päästä maahan mahdollisimman nopeasti ja kadota laskuvarjon ja muiden tavaroiden kanssa hyppykentältä metsän suojaan. Maisemia ei ehdi jäädä katselemaan ja koko ajan tulee olla valmiina aseelliseen yhteenottoon. Siirtymismenetelmänä laskuvarjohyppääminen on siirtynyt pienempään osaan laskuvarjojääkärin koulutuksessa, mutta se säilyy edelleen tärkeänä osana palettiamme erottaen meidät muista erikoisjoukoista. 

Älä luovuta!

Mitä hyppykoulutuksen jopa tuskaisista päivistä jäi käteen? 

Läheskään jokainen ihminen ei tule koskaan kokemaan samankaltaista fyysistä rasitusta, jota hyppykoulutuskauden viikot tarjosivat. Herääminen joka aamu uusiin, fyysisesti kuluttaviin päiviin verotti myös henkistä jaksamista. Hyvä fyysinen kunto ei yksin riitä hyppykoulutuskaudesta selviämiseen, vaan siihen vaaditaan myös kovaa päätä ja lujaa tahtoa. 

Hyvä fyysinen kunto ei yksin riitä - vaaditaan myös kovaa päätä ja lujaa tahtoa.

Periksiantamattomuus on valtava voimavara, joka mahdollistaa kunnianhimoisimpienkin tavoitteiden saavuttamisen - oli kyse sitten hyppykoulutuskaudesta, varusmiespalveluksesta yleensä tai siviilielämästä.

Punainen baretti ja pronssinen siipimerkki ovat laskuvarjojääkärin tunnusmerkkejä, joita ei ole saatu ilman sinnikkäitä ponnisteluja. Tunnukset on saatu hyppykoulutukseen liittyen, mutta sitoutumalla suorittamaan varusmiespalveluksen parhaalla mahdollisella tavalla, ansaitsemme ne jokaisena päivänä uudelleen.

Tervehtien,

varusmiespalveluksen heinäkuussa 2023 aloittanut
Laskuvarjojääkärikurssi 62

Hakuaika vuoden 2024 laskuvarjojääkärikurssille 1.9. - 30.11.2023.
Lisätiedot: intti.fi/laskuvarjojaakarit