Hain naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen keväällä 2022. Silloin mietin paljon, miten tulisin pärjäämään armeijassa, ja olisiko minusta siihen. Mietin pitkään kuinka tulisin naisena selviytymään tästä koettelemuksesta. Kuitenkin suhteellisen varmoin mielin lähdin, ja hyvä niin. En antanut kenenkään latistaa ajatustani ja haluani suorittaa asepalvelusta.
Palveluksen aloittaminen heinäkuussa 2022 Rovaniemen ilmatorjuntapatteristossa oli jännittävää ja hieman pelottavaa. Lähes kaikki oli uutta ja erilaista siviilimaailmaan verrattuna. Alokaskauden ensimmäiset viikot olivat täysin tavallisten rutiinien ja käytäntöjen opettelua: päivät olivat pitkiä ja raskaita niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lievitystä väsymykseen, jännitykseen ja pelkoon toi ryhmä; kaikki muutkin olivat varmasti yhtä pihalla kuin minäkin. Ryhmän rooli armeijan arkeen sopeutumiseen ja jaksamiseen on suuri - vertaistuen merkitys korostuu erityisesti alkuvaiheessa, kun perusasioita opetellaan. Monet puhuvatkin, että alokaskauden tupa on jäänyt erityisesti mieleen.
Alokaskauden edetessä harjoiteltiin sotilaan perustaitoja, kuten ampumista sekä perustaistelumenetelmiä. Näillä luodaan tukeva ja vakaa pohja taitojen kehittämiseen myöhemmässä vaiheessa. Tavoitteena on, että alokkaiden taidot saadaan harjaantumaan ja kehittymään nousujohteisesti lyhyessä ajassa. Pyrkimyksenä on, että jokainen taistelija on kyvykäs tiettyihin tehtäviin riippumatta myöhemmästä koulutushaarasta. Taitojen harjoittelu alkuun oli hyvinkin raskasta, sillä keho ei ollut tottunut esimerkiksi taisteluvarustukseen. Oli kuitenkin ilo huomata omaa kehitystä viikkojen aikana. Hyvä suoriutuminen koulutuksessa lisäsi tahtoa kehittyä ja parantaa suorituksia joka kerralla yhä enemmän. Koin, että pärjäsin naisena aivan yhtä hyvin muun joukon mukana, kuin kuka tahansa mies.
Alokaskausi on erittäin suuressa roolissa myöhempiä valintoja varten. Alokaskaudella suorituksia eri osa-alueilla pisteytetään, jonka mukaan tehdään koulutushaaravalinnat. Alokkaat järjestetään ikään kuin paremmuusjärjestykseen, jonka jälkeen heidät jaetaan oman halukkuuden mukaisesti koulutushaaroihin. Tämän vuoksi on tärkeää panostaa alusta alkaen palvelukseen. Oma motivaationi tullessa armeijaan naisena oli erittäin korkealla ja pyrin tekemään jokaisen suorituksen täysillä ja parhaani mukaan; se riitti pääsemään haluamaani koulutushaaraan.
Tavoitteeni ensimmäisistä päivistä saakka oli päästä moottorialiupseerikurssille. Olin kiinnostunut jo aiemmin raskaan kaluston kanssa työskentelystä ja halusin oppia lisää myös siviilielämää varten. Kurssi järjestetään Jääkäriprikaatissa Sodankylässä Lapin jääkäripataljoonassa. Tämä tarkoittaisi muuttoa heti sotilasvalan vannomisen jälkeen Rovaniemeltä kohti Sodankylää. Sen lisäksi aliupseerikurssin moottorilinja on yksi suosituimmista ja siksi sinne pääseminen vaatii hyvää suoriutumista alokaskauden alusta alkaen. Olin melko varma, etten kyseiselle kurssille tule pääsemään, kunnes sain tiedon muutamaa päivää ennen valaa: olen valittu kyseiselle kurssille! Olin pakahtua onnesta, sillä olin ylittänyt täysin itseni päästessäni kurssille. Varusteiden pakkaaminen alkoi heti.
Sodankylässä matka alkoi sotilaskuljettajakurssilla, joka myöhemmin perusasioiden jälkeen vaihtui aliupseerikurssiin. Kurssin aloitus sujui hyvin. Joukkoyksikön vaihtuessa jouduin opettelemaan tavat sekä käytännöt uudelleen, mikä toi oman haasteensa uuteen joukkoon sopeutumiseen. Ystäviä alkoi kuitenkin alusta alkaen löytyä, sillä Sodankylässä kuljettajakurssilla oli mukana myös useampia naisia.
Moottorilinjan aliupseerikurssin aikana suoritimme muun muassa ammattipätevyyskoulutuksen, BECE-ajoneuvoluokan ajoluvat sekä monia muita tärkeitä kursseja. Kurssi sisälsi paljon ajoneuvojen kanssa työskentelyä, mutta myös aliupseerikurssille kuuluvia tehtäviä, kuten koulutustilanteiden valmistelua ja harjoittelua sekä vertaisjohtamista. Johtamisen teoriaa käytiin läpi paljon, mitä pääsi tositoimissa harjoittamaan myöhemmin. Kurssi oli kaiken kaikkiaan hyvin täyteläinen: hommaa riitti joka päivä aamun teoriatunneista illan käsittelyharjoitteluihin saakka. Koin, että kurssi oli hyvin antoisa, mutta myös koetteli henkisesti omaa jaksamista. En ollut lainkaan ainoa kurssilainen, jolla tällaisia tuntemuksia oli. Itsellä vaikeuksia eniten tuotti uusien asioiden määrä: tietoa tuli joka päivä suuria määriä, minkä vuoksi kaikkea uutta asiaa ei heti ensimmäisellä kerralla sisäistänyt täysin. Näistäkin onneksi selvittiin, joskus jopa kantapään kautta.
Viimein koitti joulukuu sekä aliupseerikurssin päätös ja paluu takaisin Rovaniemelle. Paluu vanhaan joukkoyksikköön tuntui huojentavalta: pääsisin takaisin yksikköön, josta elokuussa lähdin Sodankylään. Vastaanotto oli lämmin ja kannustava. Alokkaat tulisivat pian ja tuoreena alikersanttina pääsisi tositoimiin, kouluttamaan ja johtamaan.
Uuden saapumiserän alokaskausi kului hyvin vauhdikkaasti. Uudet alokkaat kävivät kaikki samat oppitunnit sekä koulutukset läpi kuin itsekin puoli vuotta sitten. Sotilaan perustaitoja harjoiteltiin paljon ja monipuolisesti. Päivät olivat vaativia ja ensimmäiset viikot kuluivat pelkästään perusasioiden opettamiseen. Hetkittäin tuntui jopa turhauttavalta, kun jokainen pienikin asia kuului opettaa ja kertoa alokkaille. Itse kun tietää jo käytännöt ja toimintatavat, tuntui hullunkuriselta, miten alokkaat vielä eivät ole ymmärtäneet toimia niiden mukaisesti. Eiväthän he missään nimessä voi tietää kaikkea ja kaikkia asioita, kun niitä heille ei ole kukaan kertonut. Viikkojen kuluessa kuitenkin arjen rutiinit alkoivat selkeytyä alokkaille ja toiminta jatkui päivä päivältä sujuvammin eteenpäin.
Aivan alokaskauden alussa tuoreena johtajana kaikki tuntui hyvin haastavalta ja monimutkaiselta. Tuntui, että opittavaa ja tehtävää olisi niin paljon, etten tiennyt selviäisinkö niistä. Tuntui, kuin minulle olisi annettu koon 58 talvisaappaat ilman villasukkia, jotka väärissä jaloissa minun kuuluisi talsia tämä matka eteenpäin. Olin hyvin epäröivä omia taitojani kohtaan. Miten tulisin selviämään kaikista jokapäiväisistä tehtävistä? Uusi joukko on suurimmaksi osaksi minun sekä vertaisteni vastuulla. Johtajakauden kuluessa asiat kuitenkin oppi ja sisäisti hyvin nopeasti. Omat tehtävät ja vastuualueet selkenivät. Myös kouluttajien ja henkilökunnan tuki on ollut korvaamatonta. Tästä heille iso kiitos.
Tällä hetkellä toimin uuden autokoulun yhtenä kolmesta johtajasta. Olen päässyt kouluttamaan paljon ja tekemään itselle mieluisia asioita palveluksen aikana. Autokoulua johtavana alikersanttina on suuri vastuu: käsissä on yli 60 tulevan sotilaskuljettajan kouluttaminen ja johtaminen päivittäin. Aluksi ajatus hieman jännitti, miten tulisin selviämään näinkin ison joukon johtajana parhaimmillaan yksin, mutta mielestäni olen selvinnyt hyvin tehtävästä tähän saakka.
Tässä lomassa olen saanut paljon keinoja kehittää itseä johtajana ja sitä myötä myös ihmisenä. Tähän rooliin ei kukaan synny valmiiksi. Joku voi olla luontaisesti lahjakas ihmisten kanssa, mutta todellisuudessa johtajaksi kasvetaan ja opitaan. Johtajana kehittyminen on polku, joka etenee vastuun ja tehtävien lisääntyessä. Tämän polun varrella on hyvä tarkastella kriittisesti omaa toimintaa ja miettiä, miten voisin kehittyä johtajana. Voisinko parantaa alaisteni hyvinvointia? Olisinko voinut toimia niin, että alaiseni tuntisivat itsensä kuulluksi ja luottaisivat jatkossakin minuun? Erityisesti armeijassa tarkoitus ei ole tänä päivänä enää huutaa ja karjua alaisilleen päättömiä käskyjä, vaan johtaa alaisia ammattimaisesti ja ihmislähtöisesti.
Inhimillisyys on avainsana, kun mietin itse millainen on hyvä johtaja. Inhimillisyys näkyy jokaisessa asiassa, kuten kouluttamisessa, tavoitteiden asettamisessa ja koulutettujen asioiden vaatimisessa. Jokainen taistelija on yksilö ja jokaisen yksilön kognitiiviset taidot sekä muut ominaisuudet eroavat toisistaan. Tämän vuoksi ei voida olettaa, että jokainen taistelija kykenee esimerkiksi oppimaan ja sisäistämään täysin tietyt asiat, kun tietoa tulee hyvin suuria määriä lyhyessäkin ajassa. Eihän lapsikaan opi päivässä kävelemään, saati heti seuraavana päivänä juoksemaan. Inhimillisyys ei siltikään tarkoita sitä, että mitään ei vaadita tai käsketyistä asioista voidaan luistaa. Päinvastoin, inhimillisen johtamisen on tarkoitus saada alainen löytämään omat vahvuutensa, kehittämään ongelmanratkaisukykyä ja lisäämään motivaatiota sillä, ettei käskyjen perusteena ole vain “luonteen kasvattaminen”.
Itse koen, että armeija on antanut minulle valtavasti. En tarkoita pelkästään ajokorttia ja ammattipätevyyttä, vaan erilaisia tapoja ja keinoja myös siviilielämään. Olen kehittynyt ihmisenä huomattavasti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fyysinen toimintakyky on parantunut huomattavasti ja olen saanut ohjeita ja vinkkejä erilaisiin liikuntamahdollisuuksiin. Myös esimerkiksi paineensietokyky, ongelmanratkaisukyky, vastuuntuntoisuus ja täsmällisyys ovat kehittyneet. Näiden lisäksi mukana on valtava kasa hienoja kokemuksia, hyviä hetkiä sekä oppeja elämään. Ei pidä unohtaa suurinta tukea ja turvaa; palvelustovereita. Ilman heitä ei tästäkään matkasta olisi tullut mitään.
Suosittelen siis älyttömästi jokaista hakeutumaan kykyjen ja voimavarojensa mukaan palvelukseen. Joskus palvelukseen astuminen voi mietityttää oman jaksamisen ja pärjäämisen kannalta. Silloin tulee muistaa, ettei aina tarvitse olla paras - riittää kun tekee parhaansa. Päivinä jolloin voimavarat eivät riitä siihenkään, tärkeintä on yrittäminen. Näitä ohjeita olen noudattanut ja pärjännyt tähän saakka. Tänään tätä kirjoittaessa aamuja on takana 263 ja edessä enää 84. Yhtäkään palveluspäivää en vaihtaisi mistään hinnasta pois!
Alikersantti Roosa Piittisjärvi
