Ukrainan sodasta kantautuu viestejä, että sodan oikeussääntöjä ei noudateta. Siviilien joukkohaudat ja tuhotut sairaalat ovat järkyttäviä todisteita siitä. Sodan vaiheita seurannut varusmies kysyi minulta, miksi meidän pitäisi noudattaa sodan oikeussääntöjä, jos toinen osapuoli ei niin tee. Vastasin, että homman idea on oikeastaan kysymyksessä, että mitä me Puolustusvoimissa puolustamme, kun puolustamme Suomea. Puolustusvoimien tehtävä on puolustaa suomalaisia ihmisiä ja suomalaista elämäntapaa, joka rakentuu demokratialle ja perustuslaissa määritellylle arvopohjalle. Osa suomalaista arvopohjaa on, että noudatamme kansainvälisiä sopimuksia, jotka puolustavat ihmisoikeuksia. Juuri tällaisessa Suomessa me haluamme elää, juuri tätä kaikkea haluamme puolustaa. Jos emme noudattaisi sodan oikeussääntöjä, mitä silloin enää puolustaisimme? Entä voisimmeko sotatilanteessa luottaa muiden tukeen, jos rikomme ihmisoikeuksia?
Sodan oikeussäännöt, joiden ytimessä ovat Geneven sopimukset (1949), suojelevat elämää rajoittamalla sitä, keihin ja mihin sotilaallista voimaa voi käyttää ja mitä menetelmiä sodassa saa käyttää. Samalla niiden noudattaminen suojelee sotilaan omaa ihmisyyttä. Kestävien eettisten periaatteiden mukaan toimiminen suojelee sotilaan omaa mieltä ja koko sotilasjoukon toimintakykyä. Samalla pidetään huolta elämän edellytyksistä myös tulevissa rauhan olosuhteissa: Mieleltään ehyt sotilas sopeutuu paremmin siviilielämään, ja ihmisenä kohdeltu vihollinen näyttäytyy tahona, jonka kanssa voi tulla toimeen.
Sotilaspapit ovat Puolustusvoimien erikoisupseerin virassa työskenteleviä pappeja. Sotilaspapin työn keskeisin kysymys on, miten ihminen henkisesti selviää, kun intissä tai muussa elämässä tulee vastoinkäymisiä. Tai jos pilliin puhalletaan ja Suomi on sodassa, miten taistelijat selviävät sodan kauheuksien keskellä. Ihmisen henkiseen jaksamiseen liittyvät kysymykset kytkeytyvät väistämättä ihmisen maailmankatsomukseen. Sotilaspapille esitetty kysymys sodan oikeusääntöjen noudattamisesta osui siis aivan oikealle henkilölle. Etiikka – siis kysymykset oikeasta ja väärästä, arvoista ja hyvästä elämästä – on keskeinen osa sotilaspapin työtä. Yliopistosta hankittu teologinen koulutus antaa sotilaspapille hyvät eväät myös uskontojen ja kulttuuristen ilmiöiden ymmärtämiseen.
Mitä työni sitten käytännössä on? Valtaosa työajastani kuluu siihen, että ihminen varaa ajan ja tulee luokseni. Kohtaan hänet hänen tarpeistaan käsin, kaikki ovat tervetulleita vastaanotolleni. Useimmiten minuun yhteyttä ottaneella ihmisellä on hätä, jokin elämässä on huonosti. Murheita on monenlaista: Intissä on vaikeaa, joku on kuollut, parisuhteessa on ongelmia, mielenterveysongelmat nostavat päätään, työyhteisössä on ongelmia, stressi on kasautunut tai jotakin akuuttia on tapahtunut. Pitämilläni oppitunneilla puhutaan jaksamiseen ja stressiin liittyvistä asioista sekä etiikasta, kuolemasta ja kaatuneiden huollosta. Tavallista papin työtä teen myös, pidän hartauksia, kastan, vihin, siunaan hautaan ja järjestän rippikouluja.
Yksi hienoimmista puolista sotilaspapin työssä on, että en ole työssäni yksin. Olen osa niiden ihmisten joukkoa, jotka työssään tai vapaaehtoisina huolehtivat toisten hyvinvoinnista, jaksamisesta. Sosiaalikuraattori, Santahaminan terveysasema, Santahaminan sotilaskoti sekä monet muut tekevät kullanarvoista työtä omalla paikallaan!
Blogin kirjoittaja on 45-vuotias stadilainen Paavo Ranta. Hän ollut on ollut pappina vuodesta 2002 ja Kaartin jääkärirykmentin pappina kaksi vuotta.
