Tätä blogia kirjoittaessani olen matkalla Liepajaan tai ehkä tutummin saksankielisesti Libauhun Latviassa. On kulunut päivälleen sata vuotta siitä, kun jääkärien pääjoukko vannoi uskollisuudenvalansa Suomen lailliselle hallitukselle Liepajan kirkossa. Itsenäisen Suomen ensimmäinen sotilasvala oli vannottu.

Valan vannomisella on vuosituhantiset perinteet. Valat kuninkaille ja sotilasjoukon johtajille ovat olleet merkittäviä ja sitovia. Erityisen merkityksen valat saivat armeijoissa, jotka koostuivat useista kansallisuuksista ja palkkasotureista. Valaan luotettiin ja valapaton kohtalo ei ollut kadehdittava.

Sotilasvalan merkitys on yhdistää yksilöt palvelemaan yhteistä päämäärää. Voisi ajatella, että valojen aika on menneen ajan hapatusta, mutta päinvastoin. Seuratessani kahdesti vuodessa pidettäviä valatapahtumia eri joukko-osastoissa vakuutun yhä uudestaan sotilasvalan merkityksestä.

Valatapahtumat keräävät varusmiesten ja vapaaehtoisten naisten läheisiä tuhatmäärin, kuin rock-konsertit konsanaan. Perinteillä on todella merkitystä. Valalaulun sanat saavat aikaan kylmänväristyksiä meissä kaikissa ja nimenomaan positiivisessa merkityksessä.

Suomalaisen sotilasvalan parhaat esimerkit ovat viime sotiemme ajoilta. Kaveria ei jätetä – paikkaani joukossa en jätä. Suomalaisille vakaana ja vakavana kansana valalla on vieläkin suurempi symbolinen arvo. Olemme tottuneet siihen, että suomalaisen sanaan voi luottaa. Se, mikä on sovittu ja sanottu, pitää.

Vannomatta ei siis ole paras, ainakaan sotilasvalan yhteydessä. Sukupolvien perinne edelleen yhdistää ja sitouttaa meidät yhteisen isänmaamme puolustamiseen. Jääkärien näyttämä esimerkki saa vuosittain yli 20 000 uutta lenkkiä puolustuksen ketjuun. Ketjuun, joka ei katkea, eikä petä.

Maavoimien komentaja

Kenraalimajuri Petri Hulkko