Maavoimien liikkuvuus oli pitkälle 1980-luvulle asti lähinnä liikkumista omin jaloin, joko ilman suksia tai suksilla. Ajoneuvot olivat vain huoltoa ja raskaita aseita varten. Oltiin tyytyväisiä, kun kuormastot oli jo saatu hevosvetoisesta traktorikuljetteisiksi 1970-luvulla.
Kun ei ollut liikkuvuutta, oli oltava paljon massaa eli joukkoja. Sodan ajan vahvuushan oli tuolloin jopa 700 000 sotilasta, jolla kyettiin kattamaan tärkeimmät suunnat, tosin staattisessa ryhmityksessä. Liikkuvuutta edustivat lähinnä jääkärijoukot polkupyörin sekä vähäiset panssarivoimat.
Liikkuvuuden varsinainen kehittäminen alkoi 1980-luvulla, kun ensimmäiset kotimaiset pasit ja telakuorma-autot tulivat käyttöön. Prikaati-90 edusti tuolloin liikkuvuuden huippua, tosin pääosa taistelevasta joukosta oli tosiasiallisesti edelleen ottoajoneuvoin liikkuvaa. Maavoimien liikkuvuus perustuu edelleen pääosin tuon aikakauden legacy-kalustoon. Onko aika ajanut meistä ohi?
Sodan ajan joukkojen määrän pudotessa liikkuvuuden merkitys kasvaa. Liikkuvuus on myös keino joukon omasuojaksi. Onneksemme muuallakin maailmassa kalusto on pääosin kylmän sodan aikaista legacy-kalustoa, osa tosin useaan kertaan modernisoitua. Tällä hetkellä maavoimat pohtii, miten vastata liikkuvuuden haasteeseen, kun aika jättää nykyisestä kalustosta.
Tarkastaessani Northern Wind -harjoitusta Pohjois-Ruotsissa liikkuvuus tai pikemminkin sen merkitys tuli esille varsin konkreettisesti. Lunta lähes puolitoista metriä ja upotti pohjia myöten, kuten sanotaan. Rautatelainen kalusto oli sitoutunut harvaan tiestöön. Tieltä pois pyrkineitä tankkeja ja kuorma-autoja hinattiin tuon tuosta pois lumihangesta. Telakuorma-autot liikkuivat hädin tuskin tyhjänä vaativissa lumiolosuhteissa. Liikkuvuus muuttui jälleen liikkumiseksi eli koukkaaviksi sotilaiksi suksilla. Ainoastaan suksimies tai -nainen kykeni liikkumaan tiestön ulkopuolella. Mitä tästä pitäisi päätellä?
Ensiksi: vähenevät joukot tarvitsevat operatiivista liikkuvuutta, joka "massa-armeijalle" tarkoittaa ensisijassa pyöräliikkuvuutta. Taistelu käydään edelleen jalan tai suksin. Toiseksi: osa joukoista tarvitsee edelleen taktista maastoliikkuvuutta joko rauta- tai kumiteloin, mutta taistelu käydään edelleen jalan tai suksin. Määräkin muuttuu laaduksi.
Se missä määrin tarvitsemme panssarointia, riippuu siitä, miten arvioimme joukkojamme uhattavan siirtymisen aikana. Onko pääasiallinen uhka panssaria läpäisevät asejärjestelmät vai perinteinen sirpaloituva tuli? Sama kyseenalaistaminen koskee ajoneuvojen uimiskykyä. Onko realistista ajattaa vaunuja vesistöjen yli hitaalla vauhdilla tiedustelusensorien jatkuvan tarkkailun alla?
Faktaa on, että tarvitsemme jatkossakin liikkumiskykyä eli hyväkuntoisia, marssi- ja hiihtotaitoisia taistelijoita. Liikkuvuuden merkitys kasvaa, mutta kalliiden ja monimutkaisten aselavettien sijaan painopiste liikkuvuudessa voikin muodostua jatkossa nopeiden ja ketterien ajoneuvojen varaan, joilla suorituskykyinen joukko saadaan nopeasti paikasta A paikkaan B. Aseet ja vaikutus kulkevat pääosin sotilaiden mukana, joka on myös taistelun kestävyyttä.
Liikkuen eteenpäin
Maavoimien komentaja,
kenraaliluutnantti Petri Hulkko
