Hyppää sisältöön

ETUPYÖRÄ-blogi

ETUPYÖRÄ-blogissa julkaistaan kirjoituksia noin kerran kuukaudessa, kirjoittajat ja teemat vaihtuvat ja kirjoittajina toimivat asiantuntijat henkilökunnasta. Toivottavasti blogi löytää mahdollisimman laajan lukijakunnan. Otamme mielellämme vastaan palautetta ja ideoita jutuista ja teitä lukijoita kiinnostavista aiheista. Olkaa rohkeasti yhteydessä Jääkäriprikaatiin osoitteeseen [email protected]

Blogit (Jääkäriprikaatin blogi)

Tehtävä Vuonoilla

Julkaisupäivä 21.4.2022 8.06 Blogit

Tässä blogikirjoituksessa yritän tuoda esille havaintojani Cold Response 2022 -harjoituksesta ja tärkeimmistä opeistani siellä. Samalla yritän mahdollisuuksien rajoissa hieman avata sitä, mitä harjoituksessa teimme ja miksi. Toivon, että tekstistä on lukijalleen iloa, olet sitten varusmiehen omainen, varusmies, reserviläinen, ammattisotilas tai muuten vaan sotatöistä kiinnostunut. Pahoittelen jo etukäteen, että kirjoitus on pitkä.

Cold Response 22 -harjoitukseen 16.3.–1.4.2022 osallistui vahva suomalaisjoukko. Pohjoisen valmiusyksikön ympärille rakennettu pataljoona oli yhteensä noin 500 sotilaan ja 160 ajoneuvon kokonaisuus. Lisäksi harjoitukseen osallistui esikuntaupseereita, johtoa ja kansallista huollon tukea. Pataljoona muodostettiin Jääkäriprikaatin ja Kainuun prikaatin varusmiehistä ja henkilökunnasta. Itse toimin suomalaisen pataljoonan komentajana.

Operatiivista päänvaivaa – voiko harjoituksista oppia?

Monet kotimaan harjoitukset ovat ennalta käsikirjoitettuja. Harjoitukset suunnitellaan kustannustehokkaasti siten, että yksiköt ja joukkueet pääsevät varmasti päivittäin taistelemaan tai harjoittelemaan koulutusvaiheen tärkeimpiä asioita. Harjoitusten pääkohde ovat joukkueet tai erillisryhmät. Komentaja- ja päällikkötehtävissä toimivat ammattisotilaat pääsevät harjaantumaan tehtävissään, mutta usein ilman yllätyksellisyyttä, joka vaatisi itsensä älyllistä haastamista ja siten mahdollistaisi tosiallisen kehittymisen omissa tehtävissään.

Cold Response -harjoitus oli suuressa mittakaavassa luonnollisesti käsikirjoitettu, mutta pataljoonatasolla harjoitus näkyi vapaasti kehittyvänä kaksipuoleisena harjoituksena, joka tarjosi myös ammattisotilaille paljon oppimiskokemuksia. Päätyminen ennakoimattomaan tilanteeseen joko puutteellisen suunnittelun tai vastustajan arvaamattoman toiminnan seurauksena on varsinkin väsyneenä ja nälkäisenä hermoja raastavan tuskallinen, mutta samaan aikaan äärettömän tehokas tapa oppia. Tässä harjoituksessa niitä kokemuksia tuli riittävästi. 

Sää oli harjoituksen alussa erittäin haastava. Siirtyessämme pohjoiseen sääennusteet lupailivat vuorille jopa metriä uutta lunta. Lämpötila nousi kuitenkin plussan puolelle muuttaen odotetun lumen vedeksi. Atlantilta puhaltanut myrskytuuli viivästytti vastustajamme maihinnousua siten, että kun parin päivän valmistelujen jälkeen olimme valmiina torjumaan vastustajan, taistelukenttä pysyikin hiljaisena. Jatkoimme tiedustelua ja taistelusuunnitelman harjoittelua. Olimme valmiina.

Meille toimiville johtajillekin oli aidosti epäselvää, milloin vastustaja tosiasiassa tulisi vastuualueellemme. Esikuntateltan lämmössä odottaminen on helppoa, mutta etummaisen pesäkkeen vartiomiehelle tunnit ja vuorokaudet ovat pitkiä, kun valtamereltä puhaltava jäätävä tuuli hivelee poskia. Varsinkin sen jälkeen, kun ruotsalainen naapuripataljoonamme oli taistelussa, tilanne alkoi aidosti epäilyttää myös esikunnassa – olimmeko arvioineet vastustajan taistelusuunnitelman väärin? Tulisiko vastustaja sittenkin selustaamme meritse tai maahanlaskulla ilmasta? Pääseekö vuoristojen yli sittenkin kulkemaan? Onko vastustaja jo alueellamme ja onko se tempaissut aloitteen itselleen?

Taistelut vuonoilla

Ensimmäisenä joukoistamme taistelussa oli ilmatorjunta, joka osoittautui kullanarvoiseksi elementiksi, sillä vastustajan helikopteritoiminta oli koko harjoituksen ajan erittäin aktiivista. Se, että ilmatorjuntamme pääsi koko harjoituksen ajan toimimaan omia tehtäviään suorittavia taistelu- ja kuljetuskoptereita vastaan, tarjosi oppimiskokemuksia niin ohjusampujille kuin niille, jotka suunnittelivat ilmatorjunnan sijoittumista taistelukentälle. Toivon lämpimästi myös, että koptereiden miehistöt ja taistelunjohtajat oppivat meiltä siitä, miten hyvin koulutettu ja osaava ilmatorjuntajoukko toimii ja miten vaarallinen vastustaja se helikoptereille on.

Kun jalkaväkemme pääsi taisteluun, huomasimme nopeasti, että taistelutapa, jota pohjoisessa asevelvollisille koulutamme, on erittäin toimiva ja panssaroidulle vastustajalle haastava. Olimme päättäneet sotia omilla vahvuuksillamme, aktiivisuudella, yllätyksellisyydellä ja voimien vaikutuksen keskittämisellä. Pohjois-Norjan kapeat vuonojen ja vuorien reunustamat tiet estivät vastustajan operoimasta omilla vahvuuksillaan ja kun vastustajan rohkea ja päättäväinen ensi-isku oli torjuttu, aloite siirtyi meille. Perinteisesti puolustaja päättää paikan, jossa taistellaan ja hyökkääjä päättää ajanhetken. Osaava ja aktiivisesti taisteleva puolustaja voi kuitenkin riistää hyökkääjältä tämänkin edun.

Pohjois-Norjan maasto sopii erinomaisesti suluttamiseen. Miinoitteilla, esteillä ja murrosteilla pystytään helposti lisäämään alueen muutenkin korkeaa luonnollista estearvoa. Pioneerimme käyttivät aikansa tehokkaasti ja suluttivat runsaasti. Kun miinoitteisiin lisätään valvonta panssarintorjunta-asein ja epäsuoralla tulella, vastustaja menettää liikkuvuutensa sille antaman etulyöntiaseman.

Tykistö tuki taisteluamme. Harjoituksen aikana oltiin kerran jopa tilanteessa, jossa oma tykistömme tuki ruotsalaisten pataljoonaa ja heidän tykistönsä samanaikaisesti meitä. Kuvio ei ollut helppo ja vaatii huolellista valmistautumista, mutta on selkeä osoitus FISE-yhteistyön etenemisestä. Tämänkaltaisilla tilanteilla saadaan myös ammattisotilaat innostumaan. Tykistökenraali Nenosen opeissa ei ole mitään vikaa, ne toimivat edelleen, mutta tätä hänkään ei osannut visioida.

Vapaasti kehittyvässä taistelussa voi törmätä yllättäviin tilanteisiin. Eräänä päivänä huomasimme pataljoonan komentopaikan viereiselle aukealle laskeutuvan koptereita. Amerikkalaisten merijalkaväen joukkojen maahanlasku yllätti meidät, mutta oli selvää, että myös meidän hyvin naamioitu ryhmityksemme yllätti heidät, eikä heidän tiedustelunsa ollut meitä etukäteen havainnut. Esikunta- ja viestikomppania ryhmittyi lähipuolustukseen. Syntyneessä tulitaistelussa erotuomarit olivat yksimielisiä – maahanlasku tuhottiin. Esikunta- ja viestikomppanian varusmiehille taistelu oli varmasti mieleenpainuva. Tyytyväisenä seurasin seuraavalla ryhmitysalueella sitä, millä pieteetillä joukko suhtautui lähipuolustuksen valmisteluihin ja torjuntaosastotehtävien harjoitteluun. Lisämotivointia ei tarvittu. Kuunneltuani myös taisteluun osallistuneiden esikuntaupseereiden kertomuksia myöhemmin teltassa, voin todeta, että tapaus saattoi jättää heillekin pysyvän muistijäljen. Olkoon tämä blogikirjoitus siis myös sotapäiväkirjan liite niille, jotka vuosien päästä epäilevät kuullessaan suomalaisten viestimiesten lyöneen US Marine Corpsin ammattisotilaat harjoituksessa Norjassa. Niin todella tapahtui.

Rintamavastuun vaihto ei ole helppo operaatio. Torjuttuamme vihollisen hyökkäykset, saimme käskyn irtautua takana olevan norjalaisen joukon läpi uuteen tehtävään. Ylempi johtoporras antoi perusteet, mutta käytännössä operaatio yhteensovitettiin pataljoonien välillä. Natolla on SOP (vakioitu toimintatapa) tästä ja monesta muustakin asiasta. Vakioiduissa toimintatavoissa ei ole mitään pahaa ja ne auttavat, jos et tiedä mitä pitää tehdä. Helpotus norjalaisen virkaveljen kasvoilla oli huomattava, kun päätimme yksissä tuumin toteuttaa operaation ”kadettikoulun opeilla”. Uskon, että me molemmat ja myös esikuntamme sekä toimeenpanneet yksiköt oppivat operaatiosta paljon. Meillä suomalaisilla on paljon sellaista, sotatoimissa aikanaan testattua osaamista, jota ei saa kadottaa ja josta meidän pitää olla ylpeitä.

Uuteen tehtävään liittyen meillä piti olla lyhyt taistelukyvyn palauttamis- ja huoltovaihe. Suomalainen joukko ryhmittyy aina ensin tehtävään ja huoltaa vasta ryhmityttyään ollakseen tarvittaessa nopeasti taisteluvalmis. Niin päätimme tehdä nytkin, mutta vastustaja juoni tietämättämme muuta. Pioneerijoukkue rakensi sulutteita rantaan ja jääkärit olivat ryhmittymässä, kun vastustaja aloitti yllättäen maihinnousun. Yllätys ja aloite olivat hetkellisesti täydellisesti vastustajan puolella ja me olimme joutuneet reagoivaksi osapuoleksi. Tiedustelumme oli arvioinut heidän hyökkäävän aikaisintaan 24 tuntia myöhemmin. Tämän oli vahvistanut myös harjoituksen erotuomariorganisaatio. ”Huoltakaa vaan rauhassa”. Yeah, right.

Seuraavan neljän päivän ajan kamppailimme kiivaasti alueellemme maihin nousseen vastustajan kanssa. Aloite tempaistiin lyömällä ensin maihinnousuun liittyvät maahanlaskut ja katkaisemalla vastustajan etenemisreitit. Tällä kiistettiin vastustajan operointi syvyydessä ja mahdollistettiin toisaalta oma liike ja painopisteen muodostaminen. Lopulta maihin noussut vastustaja lyötiin hyökkäämällä meille edullisesta maastosta. Harjoituksen parhaat jalkaväkitaistelut saatiin viimeiselle taisteluharjoituspäivälle, joka varmasti huipensi harjoituksen monen sotilaamme mielessä. 

Kun joukko keskitetään operaatioon yli 500 km päähän ja alueella on erittäin puutteellinen tukeutumisinfra, joudutaan täydennysten ja kunnossapidon suunnittelussa aivan erityisten haasteiden eteen. Koko operaatioon osallistunut huolto-organisaatio onnistui tehtävissään erinomaisesti. Vesi-, polttopuu- ja ampumatarviketäydennykset, ruokahuolto ja ensiapu toimivat juuri, kuten pitääkin. Huoltoa ja taistelukyvyn palauttamista raskaan harjoituksen päättyessä tuettiin siten, että pitkistä keskittämismarsseista takaisin kotimaahan selvittiin ilman ongelmia. Tämä jos joku on voimannäyttöä. 

Johtaminen – tehtävätaktiikka

Johtamista ei koskaan voi korvata millään johtamisjärjestelmällä. Paraskin johtamisjärjestelmä on vain apuväline, joka helpottaa johtamista, tilannekuvan ylläpitämistä ja tilanneymmärryksen muodostumista. Johtamisvälineistä tärkein on aina tapaamisyhteys ja viestivälineistä tärkein on keskustelu kasvokkain. Lähtökohta pitäisi aina olla, että esimies käskee alaiselle uudet tehtävät henkilökohtaisesti. Tehtävän toimeenpanon aikana tarkennuksia voi toimivaltuuksiensa perusteella antaa vaikkapa taistelunjohtokeskus.

Tehtävätaktiikassa esimies käskee alaiselle mitä on saavutettava, milloin, missä ja ennen kaikkea miksi. Ymmärrettyään esimiehensä taisteluajatuksen, alainen päättää keinot, joilla hän tehtävänsä toteuttaa. Esimies ei koskaan käske sitä, miten alaisen pitää joukkojaan käyttää. Alaisella on vastuualue, tehtävä ja tavoiteltava loppuasetelma sekä täydellinen ymmärrys siitä miksi ja mitä tulee saada aikaan. Siinä on menestyksen avaimet. 

Ruotsalaiseen johtamiskulttuuriin kuuluu ns. ”backbrief”, jossa alainen suunnitelmansa laadittuaan kertoo esimiehelleen taisteluajatuksensa ja esittää mahdollisia muutoksia tehtävään tai pyytää lisäresursseja. Meille suomalaisille, suoraviivaisempaan toimintatapaan tottuneille, tämä saattaa tuntua oudolta. Sitä ei kannata kuitenkaan säikähtää, sillä mielestäni taisteluajatuksen esittely sopii erinomaisesti tehtävätaktiikan henkeen – totta kai sillä rajoitteella, että aina siihen ei ole aikaa.

Harjoituksessa, jossa organisaatiot eivät taistelevilta osiltaan ole täysivahvoja, mutta esikuntarakenteet ovat miehitetty viimeistä penkkiä myöden, saattaa syntyä tilanteita, joissa esikuntien tilanneupseereille ja suunnittelu-upseereilla ei olekaan tarpeeksi tekemistä pitääkseen itsensä kiireisenä 24/7. Tällöin kasvaa luonnollinen intohimo tilanteen seuraamisesta liian tarkasti, alaisen alaisen tarkkuudella. Se saattaa houkuttaa tilanteeseen, jossa ylempi johtoporras alkaakin suunnitella alaisensa joukkojen käyttöä tai pahimmillaan jopa johtaa alaisensa joukkoja. Tämänkaltainen mikromanagerointi on äärettömän vaarallista ja riskeeraa koko operaation onnistumisen sekä romuttaa koko tehtävätaktiikan ideologian. Harjoituksissa on äärettömän tärkeää, että kaikki eläytyvät omiin rooleihinsa täydellisesti, mutta myös se, että kaikki tekevät vain niitä toimia, jotka omiin tehtäviinsä kuuluu. Pitää harjoitella, kuten aikoo sotia ja sodan häviämistä ei tietoisesti kannata harjoitella.

Johtamisen osalta vanhat iskulauseet ”2/3 ajasta alaiselle” ja ”hyvä käsky on lyhyt, selkeä ja toteuttamiskelpoinen” pätevät edelleen. Kokemukseni mukaan kysymystä ”voidaanko tämä jo esikäskeä”, ei koskaan käytetä liikaa.

Yhteydenotot ja tapaamiset muiden taistelutilaa käyttävien kanssa ovat välttämättömiä. Vanhat hyvät periaatteet yhteydenotoista ”vasemmalta oikealle, takaa eteen, tukeva tuettavaan, alueelle tuleva aluevastuussa olevaan ja nopeampi hitaampaan” eivät ole kadonneet mihinkään ja isoissa harjoituksissa näitä päästään ja joudutaan oikeasti tekemään.  Asetimme harjoituksessa myös spontaaneja yhteysupseeriryhmiä naapuripataljooniin ja tällä varmennettiin tilannekuvan yhtenäisyys sekä taisteluajatuksen ymmärtäminen molemmilla puolilla vastuualueen rajaa.

Pärjääkö suomalainen varusmies?

On kenties jo klisee, että suomalainen asevelvollinen pärjää erittäin hyvin vertailussa ulkomaisten ammattisotilaiden rinnalla. Se on ollut vuosikymmenestä toiseen kokemuksemme muun muassa kansainvälisen kriisinhallinnan tehtävistä. Suomalainen sotilas on reipas, kielitaitoinen, osaava, luotettava ja motivoitunut. Niillä rakennuspalikoilla mennään pitkälle.

Jääkäriprikaatissa ja erityisesti valmiusyksikössä annettava koulutus mahdollistaa operoinnin vaativissakin arktisissa olosuhteissa. Sotilaidemme varusteet ovat huippuluokkaa ja soveltuvat arktisen alueen taisteluun erinomaisesti. Valmiusyksikön suorittama SERE B-selviytymiskoulutus antaa perusteet selviytymiseen, mutta myös ennakoimattomiin tilanteisiin, joissa sotilas saattaa joutua erilleen omasta joukostaan. Harjoituksen valmisteluihin liittyen suoritettu lumivyörykoulutuskin tuki selviytymistä vaativissa olosuhteissa. Vaikka Pohjois-Norja ei olekaan aivan samanlainen erämaa kuin Suomen Lappi, toimintaolosuhteissa on kuitenkin paljon samaa. Taistelutilanteissa sotilaidemme asekäsittely- ja maastonkäyttötaito sekä taistelutekniset ratkaisut osoittivat, että koulutamme sotilaitamme oikein.

Läpikäyty koulutus takaa sen, että pikkupakkanen tai pimeys eivät nujerra suomalaista sotilasta, vaan hän osaa pitää itsensä toimintakykyisenä pitkiäkin aikoja. Kun harjoituksen alkuvaiheessa meitä kiusannut vesisade muuttui lumeksi ja yöpakkaset kipusivat kaksinumeroisiin lukuihin, tiesimme että olosuhteet ovat kääntyneet täysin meidän puolellemme.

Tässä harjoituksessa aktiivinen taisteluvaihe kesti peräti kymmenen päivää, joka on jo niin pitkä aika, että vuorokaudet menettävät merkityksensä ja uskallan väittää, että harjoituksen lopulla suurin osa joukosta oli jo taistelumoodissa, jossa ei mietitä sitä päättyykö harjoitus huomenna vai ylihuomenna. Kokemus ja tietoisuus tällaisesta muutoksesta pään sisällä helpottaa myös ajatusta siitä, miten rintamalla voisi selvitytä pidempiäkin aikoja.

Cold Response osoitti jälleen kerran, että Suomalainen asevelvollinen on asenteeltaan ja valmiuksiltaan erittäin kilpailukykyinen ja vakavasti otettava taistelija myös kansainvälisessä viitekehyksessä. 

Vertailuun eri joukkojen tai maiden välillä tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti. Kaikilla harjoitukseen osallistuvilla on harjoituksen eri vaiheissa aina omat opetustavoitteensa, eivätkä ne aina täysin kohtaa. Siten taistelu, joka toiselle osapuolelle voi olla koko harjoituksen kohokohta ja johon on latauduttu täydellä tarmolla, onkin toiselle sivujuonne ja siihen saatetaan suhtautua vähemmän vakavasti. Se saattaa joissakin tapauksissa antaa esimerkiksi ammattilaisjoukosta ja sen osaamisesta väärän kuvan. 

Keskustelin harjoituksen aikana paljon sotilaidemme kanssa. Asenne ja henki pysyivät silminnähden korkealla tasolla koko raskaan harjoituksen ajan. Lähes kaikki olisivat kaivanneet lisää taistelutilanteita, mutta suurten harjoitusten huono puoli on se, että kun prikaatit ja pataljoonat operoivat, se tarkoittaa komppanioissa, joukkueissa ja ryhmissä hitaampaa tempoa ja pidempiä odotuksia kuin pienemmissä harjoituksissa. Toisaalta se on realistista sodan kuvaa. Joukon pitää osata pitää itsensä taistelukykyisenä ja harjoitella tehtävää varten aina kun se on mahdollista. Kun taistelu sitten alkaa, on oltava valmiina. Odottaminen ja epätietoisuuden sietäminen on osa sotilaana kasvamista. Tiivistäisin harjoituksessa kokemamme yhteen lauseeseen sanomalla ”sodan voittaa se, joka taisteluiden välissä tekee oikeita asioita”.

Uskallan väittää, että jokainen harjoitukseen osallistunut sotilaamme on harjoituksen jälkeen aiempaa taitavampi taistelija.

Jääkäriprikaati – kansainvälinen toimija, monipuolinen palveluspaikka

Kun etelässä ajatellaan Jääkäriprikaatia palveluspaikkana, kansainvälisyys ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Yhteistyö Ruotsin ja Norjan kanssa on kuitenkin jatkuvaa ja lisääntymään päin. Kansainvälisiä harjoituksia kotimaassa ja ulkomailla on vuosittain ja yhteistyötä tehdään erittäin tiiviisti monilla tasoilla. 

Olen palvellut sotilasurastani ulkomailla noin viisi vuotta. Noiden vuosien aikana on syntynyt monia luottamuksellisia ja syviäkin ystävyyssuhteita. Sotilaiden maailma on pieni ja samoihin ihmisiin törmää toistuvasti. Erilaisissa taistelu- ja ampumaharjoituksissa sekä kriisinhallintaoperaatioissa ja miksei myös esikuntatyössä syntynyt luottamus kantaa tarvittaessa myös poikkeusolojen aikana. On ihan eri asia mennä naapuripataljoonan komentopaikalle tapaamaan Johania, kuin jotain kasvotonta komentajahahmoa. FISE ja FINO -yhteistyön seurauksena Jääkäriprikaatissakin luodaan paljon tärkeitä suhteita.

Jääkäriprikaati kouluttaa arktista sodankäyntiä myös kumppanimaidemme sotilaille vuosittain järjestettävillä talvisodankäynnin kursseilla. Palautteet ovat säännöllisesti kiittäviä. Myös oma henkilöstömme osallistuu kursseille sekä suorittaa myös vaativia SERE-selvitytymiskoulutuksia. Upseerit ja aliupseerit saavat hyvää ja laadukasta koulutusta, jota he hyödyntävät omassa työssään siirtäessään osaamistaan asevelvollisille, omille poikkeusolojen joukoilleen. Ennen kaikkea kuitenkin jatkuva toimiminen arktisissa olosuhteissa lisää käytännön osaamista jo ihan arjen haasteidenkin kautta. Käsi kylmällä raudalla opettaa aina enemmän kuin paraskaan kirja.

Sotilaiden työ ei ole helppoa, mutta uskallan väittä, että kun työn oppii tekemään pohjoisen olosuhteissa, on sen tekeminen kaikkialla muualla hieman helpompaa. Jääkäriprikaati on erinomainen palveluspaikka nuorille upseereille ja aliupseereille rakentaa vahva kivijalka ammattisotilaan uralleen.

Lapin jääkäripataljoonan komentaja
Everstiluutnantti Mikko Kuokka